Epätoivoa ja toivoa

Seikkailuni julkisen terveydenhuollon parissa jatkuu. Eilinen toi minulle ensin epätoivoa ja luovuttamisen tunteita. Sitten taas toivoa ja iloa. Kun oma terveys on tärkeää, ovat siihen liittyvät uutiset aina suuria ja tuovat esiin tunteita laidasta laitaan.

Aloitetaan epätoivosta. Minulle tehtiin eilen käsien enmg-tutkimus eli tutkittiin, onko käsissäni hermovaurioita tai lihaksissa ongelmia. Olin etukäteen hyvin varma,että siellä on jonkunasteinen hermovaurio, ja sen voi joko leikata tai sitä voi kuntouttaa. Enmg oli kuitenkin täysin normaali eikä osoittanut merkkejä hermovaurioista. Edes käsivarressani oleva tunnottomuus ei näkynyt enmg:ssä.

On kamala sanoa, että olin toivonut hermovauriota. Olin toivonut sitä, sillä hermopinteitä voi leikata, vaurioituneita hermoja voi opettaa uudestaan. Jäi todella tyhjä olo tutkimuksen jälkeen, että mistä tämä käsien toimimattomuus sitten johtuu. Jos tämä vaan on osa hms:ää ja käsieni toiminta vaan huononee, missä olen näiden kanssa parinkymmenen vuoden päästä?

Epätoivo iski. Kädet kipeytyivät sähköiskuista niin, että puhelin pysyi vaivoin käsissä. Tuli sellainen olo, että tässä sitä taas ollaan. Mitään vikaa ei löydy, mutta ongelmat eivät katoa. Omakantaan tulee kirjallinen lausunto, että vikaa ei löytynyt, mutta käsieni toiminta säilyy ennallaan. Hetken mietittyäni päätin laskea nyt toimintaterapeutin varaan. Fysiatrista tuskin enää kuuluu mitään, sillä tutkimukset olivat normaalit. Aion seuraavalla kerralla kuulustella toimintaterapeuttia ja kysellä, mitä näille käsille voi tehdä. Tajusin myös, että minulla on fysioterapeutin ja toimintaterapeutin testien jäljiltä myös tuloksia, että käteni eivät toimi normaalisti. Ainakaan kukaan ei voi sanoa, että vain kuvittelen ongelman. Tosin edelleen puuttuu se "mitä sitten" eli keinot, millä voisin parantaa asiaa.

Toimintaterapeutti antoi minulle kysymyksiä, joiden avulla olen joutunut pohtimaan käsieni toimintaa. Olen tullut siihen tulokseen, että joudun avustamaan käsiäni koko keholla, sillä käsien voima ei riitä. Yritän kyllä käyttää kaikkia sormiani sekä käsiäni, mutta niissä vaan ei ole kestävyyttä eikä voimaa tarpeeksi. Pitkäkestoinen staattinen toiminta on se, mihin en pysty. Käsi ei yksinään jaksa pitää kiinni asioista pitkään.

Teen asioita nopeasti tai käytän kehoani apuna esimerkiksi tukien esineitä vatsaani tai kylkeäni vasten. Kestävyyden puute tuli esiin myös enmg-tutkimuksessa. Siinä piti jännittää lihasta, kun lihaksen toimintaa testattiin. Käteni alkoi täristä ja vapista, mistä myös lääkäri huomautti. Sanoi, että sen kuulikin siinä tutkimuksessa. Saa nähdä tuleeko siitä jotain kirjattua tutkimukseen vai oliko se vain hänen huomionsa siinä tilanteessa. Käteni ei vaan jaksa olla jännitettynä samassa asennossa.

Toivon, että toimintaterapeutilla on hyviä vinkkejä, kuinka käsiä voi treenata tai vahvistaa rikkomatta niitä enempää. Ymmärrän, että tämä lihasten rasitusherkkyys luultavasti johtuu ihan hms:stä, mutten ole valmis jättämään asiaa siihen. Täytyyhän tähän jotain apuja löytyä. Olen päättänyt, että asialle on pystyttävä tekemään jotain!

Perjantai-illan yllärinä ja piristäjänä oli kuitenkin kotiin tupsahtanut kirje HUS:n fysiatrian poliklinikalta. Tässä päästään tämän kirjoituksen toivoa-osioon. Siellä oli fysiatrin kirjallinen lähete kunnan fysioterapiaan. Ei hetkeäkään liian aikaisin, sillä ajanhan varasin jo etukäteen ja tapaaminen on ensi maantaina. Fysiatri oli lähetteeseen kirjoittanut kaikenlaisia suosituksia. Sehän ei tietysti mitenkään sido kunnan fysioterapeutteja, mutta katsotaan, miten homma etenee. Joka tapauksessa sain toivoa siihen, että sieltä on ehkä saatavissa jotain apuja.

Kävin aiemmin viikolla myös sydämen ultrassa ja ekg:ssä. Sydämeni on kuulemma hyvässä kunnossa eikä ole viitteitä mistään sydänongelmista. Tästä olen erittäin tyytyväinen, vaikka en odottanutkaan sydämessäni olevan mitään ongelmia.

Olen ehtinyt myös hammaslääkäriin, missä reikä haljenneen paikan alla on todella syvä ja siihen joudutaan ehkä tekemään juurihoito. Lisäksi fysioterapeutilla mobilisoitiin muutamia nikamia ja todettiin, että säärien poikittaishieronta auttaa. Nilkkani liikkuvat hyvin eivätkä kalvot jumita, kun jaksan säännöllisesti iltaisin hieroskella sääriä ja nilkkoja.

Olen todella kiitollinen, että minua halutaan tutkia ja saan apuja. Silti kaikissa terveydenhuollon tapaamisissa juokseminen on väsyttävää. Ei niinkään se paikalle meno, mutta jokaiseen tapaamiseen pitää valmistautua ja skarpata. Minulle on jokaisen eri tapamisen paperit kasattu omaan muovitaskuunsa ja ne ovat käyntien mukaisessa järjestyksessä pinossa lipaston laatikossa. Aina tapaamista edellisenä iltana katson vielä paperit läpi ja tsekkaan, että kaikki oleellinen on mukana ja kirjoitan lapulle, mitä halusinkaan siellä kysyä. Sitten pitää aikatauluttaa työ ja tapaamiset niin, että saan hoidettua tarpeelliset palaverit ja tehtävät, mutta ehdin kuitenkin tapaamisiin hyvissä ajoin. Lääkäritapamaisissa on aina myös skarpattava eri tavalla, jotta muistan sanoa ja kysyä kaikki tarpeelliset ja minua askarruttavat asiat.

Seuraava tapaaminen on maanantaina terveysaseman fysioterapeutin kanssa ja ensi perjantaina menen iho- ja allergiasairaalaan selvittelemään, lähtevätkö he tutkimaan allergiaani, jota epäillään kookosjohdannaisten aiheuttamaksi.

Pidän toivoa yllä ja katson, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sen jo tiedän, että näistä käynneistä jää käteen paljon. Niistä jää käteen kokemusta julkisen terveydenhuollon toiminnasta, vinkkejä ja uusia ideoita. Hyviä toimintatapoja ja konkreettisia apuja. Vaikka välillä epätoivo iskeekin, yritän muistaa, että olen jo saanut paljon eväitä reppuuni ja vielä on mahdollista saada niitä lisää. Vielä ei heitetä kirvestä kaivoon.

Aiempia kirjoituksiani:
Allergiasta: Allergiaepäilyitä flunssaisena >
Käsien toiminnasta:
Paskat kädet >
Sormiharjoituksia >
Käsien kiputilanne >

Blogiarkisto

Näytä enemmän

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Autismi, ADHD ja hypermobiliteetti

Autonominen hermostoni on sekaisin

Puutunut kieli